Mitä kansalaistoiminta on?

‘Kansalaistoiminta’ ei vaikuta vieraalta sanalta. Mutta mihin toimintaan tarkkaan ottaen oikein viitataan? Tuskin sentään kaikkiin ihmisten tekemisiin? Tietosanakirjoista ei ole apua: toistakymmentä osaa käsittävistä ensyklopedioistamme ei löydy ‘kansalaistoiminta’-hakusanaa. Wikipediassa ‘kansalaistoiminta’-haku, johtaa Aktivismi-sivulle. Onko kyseessä aivan uusi toimintamuoto? Vai viittaako ‘kansalaistoiminta’ sittenkin joihinkin hämäräpuuhiin?

Kansalaistoiminta kestää kyllä päivänvaloa. Se on tuiki tavallista sekä täällä että muualla: niin Lännessä, Idässä kuin Etelässä. Se on sitä, kun Päivi juuri nyt kirjoittaa yleisönosastolle, kun Matti kerää nimiä kansalaisadressiin, kun Sinikka osallistuu ammattiosastonsa kokoukseen, kun Hans marssii mielenosoituksessa, kun Pjotr järjestää yhteiskunnallisen aloiteryhmänsä tapaamista tai kun Savitri kietoutuu puun ympärille estääkseen sen kaatamisen ympäristöä tuhoavissa kaupallisissa hakkuissa. Sitä oli myös se, kun Toivo vuonna 1901 kehotti ikätovereitaan kieltäytymään kutsunnoista, joissa hankittiin sotilaita Venäjän armeijaan, kun Artturi osallistui vuonna 1870 Helsingin vapaapalokunnan toimintaan, tai kun Walter oli vuonna 1770 perustamassa Aurora-seuraa tai kun Ilmari kutsui vuonna 770 ihmiset koolle lähestyvän metsäpalon uhatessa kylää.

Mikä yhdistää näitä perin erilaisia toimintoja? Yhdestä suomalaisesta hakuteoksesta löytyy sentään apua sanamme selittämiseen. Nykysuomen Sanakirjan mukaan kansalaistoimintaa on “henkilön julkinen toiminta yhteiskunnan, yhteisön jäsenenä, erilaisissa yhdistyksissä, kansalaisjärjestöissä ym.” Julkinen ei tässä ole salaisen vaan yksityisen vastakohta. Kysymys on toiminnasta julkisten eli yleisten asioiden parissa – toiminnasta ns. julkisuudessa. Talouselämän yritysten ja taloudellisten yhdistysten toiminta ei ole kansalaistoimintaa.

Kansalaistoiminta on yhteiskunnallista ja – kun politiikka ymmärretään laajasti – myös poliittista. Mikä tahansa politiikka ei kuitenkaan ole kansalaistoimintaa. Edellytyksenä on että ihminen toimii kansalaisena, ei esimerkiksi ammattipoliitikkona, yrityksen johtajana tai poliisina.

Mutta mikä ihminen on, kun hän on kansalainen? Hakuteokset ehdottavat, että hän on jonkin valtion jäsen. Viisumianomuslomakkeissa ym. virallisissa papereissa ‘kansalaisella’ tarkoitetaankin juuri tätä. Mutta yleisessä kielenkäytössä sanalla viitataan myös johonkin muuhun. Moni tuntee itsensä maailmankansalaiseksi, ja kansalaisoikeuksia voidaan vaatia ihmisille, jotka kyllä oikeudellisesti jo ovat sen valtion jäseniä, jonka alueella asuvat. Alamaisuudellakin tarkoitetaan johonkin valtioon kuulumista, mutta kansalainen on jotain enemmän kuin alamainen.

Kansalaistoiminta kasvoi jo 1700-luvulla pitkäaikaisiksi, yhteen suuntaan vieviksi yhteiskunnallisiksi virroiksi. ‘Liike’ alkoi merkitä tällaista ilmiötä, kun se aikaisemmin oli yhteiskunnallisessa mielessä tarkoittanut lähinnä levottomuutta. Vallan kumoaminen Ranskassa oli ensimmäinen nykyaikainen yhteiskunnallinen liike. Kuitenkin myös sitä muutamaa vuotta aikaisempaa, Pohjois-Amerikassa, Perussa, Irlannissa, Belgiassa ja Hollannissa puhjennutta toimintaa itsenäisyyden saavuttamiseksi on kutsuttu liikkeiksi.

Ovatko sitten nykyisin julkisuudessa eniten näkyvät yhteiskunnallisen vaikuttamisen muodot, puolueet ja ammattiyhdistykset, kansalaistoimintaa? Alun perin ne ovat sitä selvästikin olleet, mutta entä nykyisin?

Useimpien puolueiden ja ammattiliittojen johtava kerrostuma on osa sitä valtaeliittiä, johon aktiiviset kansalaiset haluavat vaikuttaa tai jota tahdotaan muuttaa. Käytännössä niiden yhteiskunnalliseksi rooliksi on muotoutunut ihmisten etujen ajamisen sijasta vallitsevien olojen oikeuttaminen. Vaikka puolue ei juuri nyt sattuisi olemaan vallassa, suurimman osan työstä tekevät ammattipoliitikkojen ja -toimitsijoiden rooleissa olevat ihmiset eivätkä kansalaiset.

Vaikka puolueet ja liitot ovat siis pääasiassa ajautuneet kansalaistoiminnan ulkopuolelle, niissä sitä silti vielä esiintyy. Varsinkin ennen vaaleja monesta passiivisesta jäsenestä tulee vinhasti toimiva kansalainen. Puolueiden ja liittojen alajärjestöt toimivat usein kuin mikä tahansa kansalaisjärjestö. Niiden aktiivien suhde keskusjohtoon on samanlainen kuin muiden kansalaisten suhde valtiovaltaan.

Puoluetoiminta peittää usein tiedotusvälineissä näkyvistä kansalaistoiminnan, myös puolueiden sisällä tapahtuvan. Siksi politiikka samaistetaan tavallisesti puoluepolitiikkaan – tai vielä kapeammin: eduskunnassa ja valtuustoissa toimimiseen, äänestämiseen ja äänten kalasteluun. Niinpä ihmistä, joka ei äänestä pidetään poliittisesti ja yhteiskunnallisesti passiivisena.

Käytännössä kuitenkin äänestäminen vaatii hyvin vähän aktiivisuutta. Tehokkaan mainonnan takia yhteiskunnallisista asioista välinpitämättömänkin on mahdotonta olla tietämättä vaalien ajankohtia ja äänestyspaikkoja. Poliittista aktiivisuutta kuvaa selvemmin muu kansalaistoiminta kuin äänestäminen. Jopa äänestämättä jättäminen saattaa olla parempi aktiivisuuden ilmaisin kuin äänestäminen: Sveitsiläisen tutkimuksen mukaan ne, jotka eivät osallistuneet tavanomaiseen poliittiseen toimintaan – mm. äänestämiseen – osallistuivat selvästi keskimääräistä enemmän epätavanomaiseen kansalaistoimintaan – mielenosoituksiin ja suoraan toimintaan. Kaiken kaikkiaan kansalaistoimintaa on ollut enemmän, se on ollut monipuolisempaa ja siihen on osallistunut useampia väestöryhmiä, kuin virallisesti hyväksytty todellisuuden kuvastin meille kertoo. Historiallisesta tilanteesta ja poliittisista olosuhteista riippuen se on ollut joko avointa tai salaista, pienissä ryhmissä tapahtuvaa tai suuriin joukkoliikkeisiin kerääntyvää. Kansalaistoiminnan määrä on aaltoillut omien sisäisten syidensä ja ulkoisten olosuhteiden vaikutuksesta. Joidenkin tutkijoiden mukaan siihen ovat vaikuttaneet mm. taloudelliset nousu- ja laskusuhdanteet: laskukausien aikana toiminta on ollut voimakkaampaa.

Se, että kuka tahansa voi harrastaa yhteiskunnallista toimintaa ei ole itsestäänselvyys edes Suomen kaltaisissa maissa, joissa sitä ei suoranaisesti estetä. Useimmissa valtioissa tilanne on kuitenkin ratkaisevasti vaikeampi. Meillä sallittu toiminta voi koska tahansa johtaa sakkoihin, vankeuteen ja kidutuksiin.

Salaseurat ovat kuitenkin aina olleet mahdollisia. Niillä on nykyisinkin merkittävä vaikutus. Toisaalta lakien tai muiden yhteiskunnallisten normien kieltämä toiminta on niin aikaisemmin kuin nytkin hakeutunut “vaarattomiin” julkisiin muotoihin: urheiluseuroihin, laulukuoroihin ja kansanjuhliin. Kansalaistoiminta on siis keskeinen osa poliittista kulttuuria ja yhteiskunnallista elämää. Miksi se sitten niin usein unohtuu tai unohdetaan?

Yksi syy lienee siinä, että toiminta koetaan vaarallisena. Ainakin joidenkin mielestä mielenosoitukset ja kansalaistottelemattomuus ovat demokratianvastaisia. Mutta mitä demokratia oikein on?

Jos demokratia määritellään suoran käännöksen mukaisesti kansan vallaksi, kyseistä yhteiskuntatyyppiä ei ainakaan tällä erää maapallolta juuri löydy. Tällaisen määritelmän kannattajana tunnettu Rousseau sanoikin, että olemassa oleva “demokratia” on todellisuudessa valinnaista aristokratiaa. Samantapaisia käsityksiä on niillä ajattelijoilla, joiden mielestä todellinen demokratia on kansalaisten itsehallintoa, autonomiaa, yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Valtiollinen ja taloudellinen valta on kuitenkin nyt niin kuin aiemminkin erilaisilla eliiteillä. Jos ‘demokratialla’ tahdotaan viitata reaalimaailman ilmiöihin, jos halutaan sanoa, että jonkinasteista demokratiaa on jo nyt, se on määriteltävä jollain toisella tavalla.

Käytännössä demokratia-käsite on kehittynyt tarkoittamaan järjestelmää, jossa on kansanedustuslaitos sekä yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat vaalit. Vaalijärjestelmä voi kuitenkin muuttua pelkäksi valtajärjestelmän oikeuttavaksi muodollisuudeksi tai erilaisten pääomapiirien kilpailukentäksi. Ainakaan riittävä edellytys demokratialle tällainen järjestelmä ei siis voi olla.

Lähemmäksi demokratian ideaa päästään, kun se käännetään “kansanvaikutukseksi”, kuten kasvatusopin professori J.J.F. Perander ja ilmeisesti muutkin 1800-luvun loppupuolen suomalaisuusmiehet tekivät. Demokratiaa on siis sitä enemmän mitä enemmän kansalaiset voivat vaikuttaa heitä koskeviin ratkaisuihin. Monet valtio-oppineet ovat esittäneet tämän suuntaisia määritelmiä. Esimerkiksi Dag Anckarin mukaan yhteisö on sitä demokraattisempi mitä enemmän hallituksen teot vastaavat niiden kohteeksi joutuvien ihmisten näitä tekoja koskevia rationaalisia toiveita. Toiset tutkijat taas korostavat pikemmin kansalaisten aktiivisuutta kuin toiveita ja määrittelevät demokratiaa olevan sitä enemmän mitä enemmän kansalaiset osallistuvat poliittiseen päätöksentekoprosessiin. Perustuslakiamme aikanaan uudistaneen valtiosääntökomitean mukaan demokratia “on alhaalta päin tulevaa vaikuttamista yhteiskunnan asioiden hoitamiseen, kansalaisten osallistumista heihin itseensä kohdistuvaan vallankäyttöön”.

Perustuslakimme sekä muun muassa “kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus” ja YK:n ihmisoikeuksien julistus takaavat kansalaisille lukuisia tapoja vaikuttaa vallankäyttäjiin. Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden lisäksi meillä on ajatuksen, omantunnon, mielipiteen, sanan, painamisen ja liikkumisen vapaus, kokoontumis- ja mielenosoitusoikeus sekä oikeus perustaa yhdistyksiä ja ammattiyhdistyksiä. Kotirauhan sekä kirje- ja puhelinsalaisuuden “loukkaamattomuudella” on myös merkitystä yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Äänestäminen on siis vain yksi niistä monista vaikutustavoista, joita lainsäätäjätkin ovat katsoneet hyväksi kansalaisille antaa. Se ei varmastikaan ole yksi tehokkaimmista. Jotta kansalaisten vaikutus todella tuntuisi, toisin sanoen jotta demokratiaa olisi hitusta enemmän, on käytettävä myös muita poliittisia oikeuksia. Tämä juuri on kansalaistoimintaa.

Ehkäpä jotkut niistä, jotka ovat huolissaan kansalaistoiminnan demokraattisuudesta, eivät loppujen lopuksi välitäkään demokratiasta. Sen sijaan he saattavat olla kiinnostuneita kansalaisten vaikutuksen pitämisestä sopivan suuruisena, jotta vallitseva tilanne säilyisi.

Sitä paitsi demokratian samaistaminen vaaleihin ja yleiseen äänioikeuteen on saanut monet hylkäämään demokratian: he ajattelevat, että aikamme suuret ongelmat ovat osoituksena demokratian epäonnistumisesta. Kansalaisten suora, ilman edustajien välitystä tapahtuva osallistuminen perusoikeuksien käyttöön on kuitenkin “demokratioissa” suhteellisen vähäistä. Siksi demokratia alkuperäisessä mielessä on edelleen yhteiskunnallinen idea, jota ei juuri ole kokeiltu käytännössä.

Lähinnä älymystön edustajien taholta kohdistuu kansalaistoimintaan myös toisenlaisia epäilyjä. Siihen ei luoteta, koska pelätään sen helposti hakeutuvan irrationaalisiin, järjen hylkääviin uomiin. Monilla on mielessä fasismin nousu ja toisen maailmansodan mielettömyydet. Vuoden 1945 jälkeen yhteiskunnallinen liike oli tabu ainakin Länsi-Saksassa. Natsismin kokeneen ikäpolven keskuudessa se on sitä vieläkin.

Irrationaalisuuden vaara on tietenkin olemassa. Mutta sama koskee kaikkea inhimillistä toimintaa – myös älymystölle itselleen ominaisia alueita kuten tiedettä ja korkeakulttuuria. Tuskinpa esimerkiksi joukkotuhoaseiden kehittämistä voidaan pitää järjellisenä puuhana.

Kuitenkin juuri kansalaistoiminnassa on harvinaisen paljon varomekanismeja järjen jättöä vastaan. Se on hyvin monien ihmisten omaehtoista osallistumista. Tällöin muutaman osallistujan järjen jäätyminen ei ole niin vakavaa kuin toiminnassa, jossa valta tai vaikutus on nimenomaan vain muutamilla. Kansalaistoiminta on ennemmin pienvenearmada kuin valtamerihöyry.

Suomessa kansalaistoiminnan sivuuttamiselle on myös aivan omia historiallisia syitä. Johan Vilhelm Snellman, tuo Suomen Pankin edessä istuva kansallisfilosofimme, ei pitänyt kansalaistoiminnasta. ‘Kansalainenkin’ merkitsi hänelle jotain alentavaa. Osittain syy liittyi hänen epätavalliseen kielenkäyttöönsä. ‘Kansalaisyhteiskunta’, jonka rinnalla hän käytti termiä ‘lainkuuliainen yhteiskunta’, kuvaa niiden tekojen piiriä, joilla yksilö ajaa omaa etuaan ja joihin yleinen etu vaikuttaa korkeintaan ylhäältä tulevana pakkona. Snellman oli saanut myös omana aikanaan kummalliseen sanankäyttöönsä vaikutteita Hegeliltä.

Snellman suhtautui kuitenkin torjuvasti kansalaistoimintaan myös sanan normaalissa merkityksessä. Hän vastusti Kansanvalistusseuran perustamista vuonna 1874. Kun Snellmanille tuotiin seuran ensimmäistä kirjaa, sai tuoja ankaria toruja lähes 70-vuotiaalta filosofilta: “Ei pidä mitään seuroja perustaa – onhan meillä jo kirjallisuuden seura – ei niitä tarvita. Ne vaan sortavat yksityisten yritteliäisyyttä.” Kannanoton taustalla oli Johan Vilhelmin pyrkimys yhtenäisen kansakunnan luomiseen, jossa vapaaehtoisesta yhdistystoiminnasta saattoi olla haittaa. Hän oli tottunut siihen, että yli puoli vuosisataa ilman valtiopäiviä hallitussa Suomessa “kansallisen sivistyksen” levittämiseen riitti julkisuus – organisointiperustaksi valtio ja yksityiset yritykset.

Jotain Snellmanin penseydestä kansalaistoimintaa kohtaan on jäänyt jäljelle. Kun hänen teoksensa edelleen kuuluvat “kansakunnan kaanoniin”, snellmanilaiset käsitykset putkahtavat uudestaan esiin yllättävissä tilanteissa.

Kuitenkin huolimatta Snellmanin nauttimasta arvostuksesta hänen kantansa kansalaistoimintaan jäi tappiolle. ‘Kansalaistoiminta’ vakiintui tarkoittamaan liberaalin perinteen mukaisesti valtiolle vastakkaista yhteiskunnallisen toiminnan aluetta, jossa vapaaehtoinen yhdistystoiminta ja vapaa ja tasa-arvoinen keskustelu saattoivat kukoistaa.

Ja kansalaistoiminta todella kukoisti Snellmanin jälkeisen ajan suurruhtinaskunnassamme. Vuosisadan vaihteen tienoilla nuorisoseuraliikkeessä oli yli 30 000 jäsentä, raittiusliikkeessä muutamaa vuotta myöhemmin saman verran. Urheiluliike pääsi 40 000:een juuri ennen itsenäistymistä. Työväenliikettä edustava Suomen sosialidemokraattinen puolue taas ylitti tuolloin 120 000 jäsenen rajan. Eniten jäseniä kuitenkin kokosi osuustoimintaliike: vuonna 1916 yli 180 000.

Eikä kysymys ollut paperijäsenistä. Toiminta oli vilkasta ja kansalaisyhteiskunnan rakentaminen edistyi ripeästi. Esimerkiksi vuosina 1895-1905 nuorisoseurat hankkivat 127 “seurantaloa”, joista useimmat rakennettiin itse. Työväentaloja ilmaantui ympäri Suomea vuosina 1906-1916 lähes 900. Venäläistämistoimia vastustaneeseen suureen adressiin kerättiin vuonna 1899 runsaassa viikossa 522 000 nimeä. Vuoden 1905 suurlakko pysäytti rautatie-, ajuri-, posti- ja puhelinliikenteen. Loka-marraskuun vaihteessa tehtaat, kirjapainot, virastot, koulut ja kaupat sulkeutuivat. Ympäri maata järjestettiin suuria mielenosoituksia. Viikon kestäneen lakon seurauksena – Japanin sodassa jatkuvia tappioita kokeneen Venäjän lamaannuksen avustamana – tapahtui veretön “vallan kumous”: radikaali valtiopäiväuudistus antoi äänioikeuden maan väestöstä valtaenemmistölle, joka oli ollut sitä vailla ja johon kuuluivat mm. kaikki työläiset ja naiset.

Suurruhtinaskunnan kansalaistoiminnan punaisena lankana oli ollut kansallisuusideologia. Se ulottui myös työväenliikkeen piiriin. Kansanliikkeet ja muu kansalaistoiminta itse asiassa loivat Suomen kansakuntana yhteiskunnallisessa mielessä. Ne rakensivat nykyaikaiselle kansallisvaltioille tyypillisen tietoisuuden ja organisaatiot, jopa kansanedustuslaitoksen. Kun Venäjän heikentyminen ensimmäisessä maailmansodassa antoi tilaisuuden, luotiin myös valtiolle tunnusomainen itsenäinen väkivaltakoneisto. Aluksi niitä syntyi kuitenkin kaksi: toinen työväen järjestyskaartien toinen suojeluskuntien pohjalle. Tilanne oli kestämätön.

Sisällissodan fyysisille ja henkisille raunioille syntyneessä ensimmäisessä tasavallassa kansalaistoiminnan edellytykset olivat ratkaisevasti aikaisempaa huonommat. Sodan voittajia lähellä olevat kansalaisliikkeet liitettiin kiinteästi valtioon. Konservatiiveilla valtiosuuntaus oli tosin ollut voimakas alusta pitäen ja liberaaleilla vuoden 1907 lakkoaallon jälkeen. Koska Suomi oli kuitenkin ollut osa Venäjän valtiota, oli tarvittu myös valtiosta riippumatonta toimintaa. Sitä paitsi monet kansalaistoimintaan osallistuneet tunsivat nyt Suomen itsenäistyttyä saavuttaneensa keskeiset päämääränsä. Lisäksi he ajattelivat sodan osoittaneen, että liika demokratia on vaarallista. Kansalaisyhteiskunnan rakentajien energia suuntautui nyt valtion ja talouselämän vahvistamiseen.

Työväen kansalaistoiminnan edellytykset olivat vielä huonommat. Kansalaissodassa ja sen jälkiselvittelyissä sai surmansa noin 25 000 työväenliikkeen aktiivia. Eloonjäänneillä punakaartilaisilla ei ollut poliittisen toiminnan mahdollisuuksia. Sodasta sivussa pysyneet, sille alussa tosin solidaariset, työväenliikkeen miehet alkoivat elvyttää vuoden 1918 lopulla sosialidemokraattista puoluetta. Eduskuntatyöskentely omaksuttiin ainoaksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen muodoksi. Sosialidemokratia valtiollistui ja menetti yhä enemmän kansalaistoiminnan luonnettaan.

Itsenäisyyden alkutaipaleella liikkeelle lähtenyt kansalaistoiminnan “huono huuto” kuuluu vieläkin – onneksi tosin jo selvästi vaimentuneena.

Kansalaistoiminnan “unohtamisella” on siis historialliset syynsä. Siihen kohdistuva epäröinti ei johdu siitä, että se Suomessa olisi ollut tehotonta, vaan, paradoksaalista kyllä, juuri siitä, että se on tuottanut tuloksia. Eikä Suomi ole poikkeus. Viimeisten kahden sadan vuoden maailmantapahtumissa kansalaistoiminnalla on ollut keskeinen osuus. Historian kirjojen sivuilla se on tosin jäänyt valtioiden ja niiden väkivaltakoneistojen varjoon.

Entä sitten nykyisin? Voiko kansalaistoiminnalla enää saada mitään aikaan? Parlamentit, hallitukset, ministerit ja virkamiehethän “tekevät päätökset”? Ei sentään kaikkia. Yhteiskuntamme eivät vielä ole läpeensä valtiollistuneita. Myös omaehtoinen organisoituminen määrää vielä kansalaisten sosiaalista ympäristöään.

Mikä on valtion päätösten takana silloin, kun niitä ei ole johdettavissa talouselämän organisaatioiden painostuksesta tai näiden etujen ideologisesta ymmärtämisestä? Ja miksi yritykset joskus luopuvat “elämismaailmaamme” uhkaavista hankkeista?

Useissa tapauksessa syypää on kansalaistoiminta. Yhteiskunnallisten liikkeiden ansiota on, että moni asejärjestelmä on jäänyt kehittämättä ja moni ydinvoimala rakentamatta, että terveellistä ruokaa on vielä saatavilla, että useat suuret joet Lännessä, Idässä ja Etelässä yhä virtaavat vapaina, että monet maapallon köyhimmistä taas uskovat itseensä, että naisten syrjintä on vähentynyt, että moni selviytyy hengissä työpaikallaan, että useat poliittiset vangit ovat vielä elossa tai jopa vapaina…

Mutta eivätkö nämä sittenkin ole vain murusia, joita teho-kasvu-kehitys-pilvenpiirtäjän rakentajat evästauoilla pudottelevat maanmatosten iloksi? Näin ajattelee moni aikamme musertavien ongelmien painama ja uudistusten hitauteen väsynyt ihminen.

Kansalaistoiminnassa, toisin kuin muilla yhteiskunnan muuttamistavoilla, on kuitenkin seuraava toiveita herättävä piirre: samalla kun se saa aikaan konkreettisen uudistuksen se voimistaa kansalaisyhteiskuntaa ja antaa näin ihmisille uusia toimintamahdollisuuksia. Suomen suurruhtinaskunnan historia on havainnollinen esimerkki. Aluksi harmittomalta näyttävästä toiminnasta kasvoivat voimakkaat liikkeet, jotka – kun tilaisuus vuonna 1905 tuli – muuttivat yhteiskuntaa ratkaisevasti.

Kansalaisten omaehtoiset yhteiskunnalliset pyrkimykset ovat kuin metsäpeurat, jotka ilmaston muuttuminen saa lähtemään liikkeelle. Yksikseen vaeltaessaan ne löytävät aina välillä tyydyttäviä laidunmaita. Apuna niillä on polut ja jäljet, joita toiset peurat ovat tehneet. Syntyy pieniä laumoja ja eteneminen jatkuu. Lopulta ne kohtaavat leveän ja vuolaan virran. Sen yli ei voi kahlata eikä uida. Peurat kulkevat rantatörmää pitkien etsien ylityspaikkaa ja niitä kertyy yhteen yhä suurempi lauma. Ne kasaantuvat kohtaan, jossa virta on kapeimmillaan. Ravinto alkaa loppua ympäristöstä. Tilanne näyttää epätoivoiselta.

Mutta sitten eräänä yönä on ankara rajuilma. Aamulla on suuria puita kaatuneena virran yli. Peurat pääsevät niitä pitkin toiselle rannalle. Lauma hajaantuu taas.

Maa kaatuneiden puiden ympärillä on syvään poljettu. Peurojen sorkat ovat pahoin vahingoittaneet niiden juuria…

(Tämä on lyhennetty ja editoitu versio Olli Tammilehdon toimittaman -kirjan ”Kun edustajat eivät riitä – Kansalaistoiminnan opas” johdantoluvusta).

Olli Tammilehto on tietokirjailija ja vapaa tutkija ja kirjoittaja, joka on vuosikymmeniä toiminut erilaisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Hän on vasemmistotaustainen ja kuuluu Turun kansalaistoimintaryhmään.